Kotimajoittajien tarinoita

Minkälaista kotimajoittaminen on? Lähinnä se on yhteisen arjen elämistä. Seuraavissa teksteissä kaksi kotimajoittajaa kirjoittaa kokemuksistaan asunnon jakamisesta uusien ihmisten kanssa.

Haluatko sinä kertoa meille omista kokemuksistasi? Voit lähettää meille tekstejä julkaistavaksi blogissamme osoitteeseen info@refugees-welcome.fi. Jos olet puolestasi harkinnut turvapaikanhakijoiden majoittamista, lue alkajaisiksi vaikka verkostomme laatima listaus asioista, joita kannattaa ottaa huomioon alussa. Etsi sen jälkeen oma paikallisryhmäsi täältä ja ota ryhmään yhteyttä.

Do you want to share your story about living in a home accommodation or a life in Finland? Send us your text to be published in our blog to info@refugees-welcome.fi. You can write in Finnish, English or in your mother tongue – we can try to find a translator to translate your text to Finnish if necessary.

“Viihdymme yhdessä, ja opimme joka päivä luottamaan toisiimme enemmän”

“Meillä asuu pienessä asunnossa lisäkseni kissoja ja nyt kaksi kuukautta myös perhe, jossa on kaksi pientä lasta. Kissoista on ollut meille kaikille paljon iloa, koska meillä ei ole yhteistä kieltä, ja olemme voineet kommunikoida kissojen temppujen kautta ja naureskella yhdessä söpöille eläimille. Kotieläimet eivät ole perheelle minkäänlainen ongelma. Mutta lasten innokkuus on ollut kissoille pikkuruisessa asunnossamme sellainen ongelma, että jouduin vastikään laittamaan ne hoitoon ystäväni luokse, koska ne eivät tottuneet perässäjuoksijoihin ja sylissäpitäjiin. Viimeksi aamulla toinen lapsista kyseli minulta elekielellä ja kissojen nimillä että missä ihmeessä ne ovat ja häntä alkoi itkettää.

Muutenkin olemme puhuneet paljon elekieltä. Aluksi se ei riittänyt ja monista käytännön asioista tuli pieniä ja isoja ongelmia. Heti syntyneen, meille kaikille hyvältä tuntuvasta sydänyhteydestä huolimatta minua rasitti ja stressasi monet jutut, joihin jouduin koko ajan kyselemään apua – sekä uusien kämppisten tavat, joista oli vaikeaa jutella suoraan kielieron takia. Varmasti perhettäkin väsytti ja rasitti monet asiat, joista sain tietää vain murto-osan, koska opettelemme vasta mimiikalla puhumisen alkeita. Paikkakuntamme kotimajoitusverkostossa toimiva ihminen auttoi meitä alussa paljon, esimerkiksi perheen siirtymisessä vastaanottokeskuksesta meille ynnä muussa. Eräs toinen on puolestaan tutustuttanut uusi asukkaita kirjastoon, kaupungilla liikkumiseen ja sen sellaiseen

refugee_suomenkielinen_vihreä_leikattuKotimajoitusverkoston aktiivit ja lähellä asuvat ystävät ovat tuoneet kaikenlaisia tarpeellisia tykötarpeita. Tämä kaikki on ollut ihan välttämätöntä, sillä itselläni ei ole ollut aikaa oman elämäni ja yhteisten kotiasioiden hoitamisen lisäksi juuri muuhun. Enemmänkin voisi olla apua, suomen kielen opetusta ynnä muuta sellaista. Ja ehkäpä pian onkin. Kanssa-asujani ovat loputtoman sosiaalisia, ja heitä on hämmentänyt kun naapurit eivät tervehdi heitä. Kerroin, että minua naapurit alkoivat tervehtiä vasta tervehdittyäni heitä kaksi vuotta

Nyt kun majoittumisesta on kulunut jo kohta kaksi kuukautta, meillä on alkanut olla rennompi meininki. Lapsetkin ovat alkaneet rentoutumaan ja käyttäytymään riehakkaasti ja lapsellisesti, mitä on tosi mukavaa seurata. Viihdymme yhdessä, ja opimme joka päivä luottamaan toisiimme enemmän. Mimiikalla on jo keskusteltu perheen kanssa muun muassa imetyksestä ja suomalaisista hautajaistavoista. Majoittaminen on suonut minulle stressin sijaan pikemminkin ylimääräistä tukea ja iloa.

Toivon kovasti, että perhe löytää pian seuraavan majoittumispaikan, koska muuttuvan elämäntilanteeni ja kissojen reviiritarpeiden takia en voi asua heidän kanssaan enää pitkään. Toivon, että voin olla heidän ystävänään tästä huolimatta, ja toivon, että kotimajoitusverkoston tukiverkosto on heihin yhteydessä senkin jälkeen kun he eivät enää asu kanssani.”

 

“Jo nyt tämä kokemus on varmasti muuttanut molempien meidän elämää”

“Meistä tuli kämppiksiä puolitoista kuukautta sitten. Yhteinen elämä alkoi yksinkertaisista asioista. Yhteisen kielen puutteessa Google Translaten puoleen käännyttiin tiuhaan. Meitä ehkä jännittikin. Hymyiltiin paljon. Toisinaan hymy oli varmaan hermostunuttakin, ‘mitäköhän hän ajattelee minusta, olenko ok, onko tää kämppä ihan ok’. Nykyisikin hymyilemme, mutta vapautuneemmin. Voimme jo piereskellä ja kulkea kotosalla kalsareissa.

Jo nyt tämä kokemus on varmasti muuttanut molempien meidän elämää. Myös läheisteni elämää sekä asenneilmapiiriä tuttavapiirissä. Toisaalta luonani asunut ihminen sai omaa rauhaa, jota hän kaipasi ja tarvitsi, jotta elämä Suomessa saattoi jotenkuten lähteä käyntiin. Turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajankin kun pitäisi jotenkin elää, elämää ei saa pauselle.

Meillä on samassa huoneessa kristillinen ikoni ja islamilainen rukousmatto. Hyvin ne mahtuvat toistensa vierelle. Kuuntelemme paljon musiikkia yhdessä, joskus itkemme, joskus nauramme, joskus katsomme leffaa tai syömme roskaruokaa. Olemme kaksi tosi erilaista ihmistä, mutta elelemme saman katon alla.

Tänään viimeksi soitimme videopuhelun alueelle, jonka (tällä hetkellä hurjasta) todellisuudesta olen aiemmin kuullut vain televisiosta tai netistä. Nyt näen sinne. Se on pelottavaa, mutta samalla aikaa puhuttelevaa. Minä voisin olla sinä. Ai mistä me puhuttiin? Kaulaliinan tarpeesta talvella ja sitten eräästä arabibändistä.

Millaista tämä yhteinen arki sitten on? Sotkuista, vaikeaa, ärsyttävää, upeaa, kivaa, hauskaa. Surullista, traagista, pelottavaa, riemastuttavaa, arkista, tavallista, pyhää. Kaikkea tuota tämä ainakin meille kahdelle on ollut. Minä olen meistä selvästi rasittavampi tyyppi, ja elän toisinaan kuin pellossa. Majoittuja ei kuitenkaan hermostu, hän on nimittäin paitsi siistimpi, myös rauhallisempi kuin minä. Hänen ansiostaan tämä pieni yksiö on myös siistimpi kuin ennen.

Mutta minä olen hassumpi kuin hän (“mashnuun” tai joku vastaava on muuten sekopäinen tms. arabiaksi). Äskenkin irvistelin hänelle, kun hän kyseli jotakin arabiankielistä sanaa, jota en taaskaan muistanut. No, ei hänkään aina muista, mikä tulee kymmenen jälkeen. “Yksitoista”, toistelen jälleen kerran. Nauramme.

Hänellä menee paljon kauemmin tukan laittamiseen aamuisin kuin minulla, vaikka hän on mies. Ja kun hän laittaa ruokaa, katetaan silloin vain yksi lautanen. Syödään samalta. Ja kun mieheni tulee käymään meillä, hän halaa miestäni. Kohtelee kuin veljeään.

Hänen biologiset veljensä ja muu perheensä puolestaan ovat kotimaassa ja eri kolkissa Eurooppaa. Sitä kaipuuta ja epätietoisuutta, joka hänen elämässään vallitsee, en voi täysin tavoittaa. Mutta voin kuunnella, oppia ja toivoa yhdessä.”